Olen tehnyt 20 vuotta sosiaalialan työtä ja väistämättä työtä myös väkivalta teeman parissa. Väkivalta herättää voimakkaita tunteita myös ympärillä olevissa ihmisissä. Yhteiskunnassamme suuri kysymys on ollut viime aikoina: Mitä pitäisi tehdä tai mitä olisi pitänyt tehdä aikaisemmin? Mistä tämä johtuu? Mielestäni meillä on kyllä riittävästi tietoa ja välineitä väkivallan ennaltaehkäisyyn ja siihen puuttumiseen. Tutkijat ja käytännön työtä tekevät ovat ymmärrykseni mukaan aika yksimielisiä mm. seuraavista asioista:
On tärkeää saada apua varhain: lapsuusvaiheessa ongelmiin on helpompi puuttua, (esim. Hannu Lauerman mukaan lapsen käytöshäiriöihin tulisi puuttua jo ennen kuin lapsi täyttää 10 vuotta.)
2. Vanhempien suhtautumisella lapsen aggressiivisuuteen on suuri merkitys. Aggressiivisuus jatkuu, jos vanhemmat vastaavat uhmaan kovalla kurilla tai väkivallalla. Tällöin lapsi saa aggressiivista toimintaa tukevia malleja.
3. Tutkimusnäytön perusteella myönteistä vanhemmuutta tukeva (strukturoitu) vanhempainohjaus on tehokkain lasten käytösongelmien hoitomuoto. Kts. käypähoito suositus. Erityisesti vanhempainohjausta tarvitaan, kun lapsella on esim. synnynnäisesti erityisiä haasteita kuten impulsiivisuutta, voimakas temperamentti jne. Myöhemmin apua voi saada mm.pitkän psykoterapian keinoilla.
4. Väkivallan taustalla näyttää olevan tutkimusten mukaan viisi selkeää lapsuusajan tekijää (Gustav Schulman, Suomen lääkärilehti 3/2004): On itse joutunut väkivallan kohteeksi, nähnyt muiden, usein vanhempien käyttäytyvän väkivaltaisesti,, on puuttunut samaistumiskohteina aikuisia, jotka ratkaisevat ristiriitatilanteita harkitusti, heidän omaa aggressiivisuutta ei ole kontrolloitu (tai kestetty) ja/tai kasvattajilta puuttui lämpö ja empatiakyky.
5. Keskeinen keino ennaltaehkäistä väkivaltaista käytöstä, on ennaltaehkäistä lapsuuden traumoja. Myös traumojen huomioiminen palveluissa ja hoitaminen on tärkeää. Olennaista on myös ymmärtää, että onneksi suurin osaa niistä, joilla on traumoja eivät koskaan käyttäydy väkivaltaisesti vaan keskeistä on se, miten kehitys mahdollistuu ja kuinka oppii taitoja tunteiden ja yllykkeiden hallintaan.
6. Väkivallassa on kyse yksilön persoonan, ympäristön ja perimän kietoutuneesta kokonaisuudesta. ( Hannu Lauerman mukaan taustalla on 50 % perimä ja 50% ympäristön vaikutus.) Ei siis voida erottaa yhtä syytä tai teoriaa väkivaltaiseen käytökseen.
7. Päihteiden käyttö madaltaa kynnystä toimia väkivaltaisesti. (Uusin selvitys: erittäin vaarallisista vangeista 90% teki rikoksensa päihtyneenä (Joelsson&Ahlgren- Rimpiläinen)
Omat käytännön työn kokemukset puoltavat edellisiä seikkoja. Vuosien varrella työssäni olen saanut tietää useista kotona väkivaltaa kokeneista lapsista ja vienyt asiaa eteenpäin lastensuojeluun. Useat heistä ovat myös itse käyttäytyneet väkivaltaisesti. Vaikka kuritusväkivalta on Suomessa vähentynyt, edelleen lapsiuhritutkimuksen mukaan noin 2% lapsista ja nuorista kokee kotonaan vakavaa väkivaltaa. Eli 800 oppilaan koulussa tämä tarkoittaa vähintään vuositasolla 16 lasta/nuorta. Lähes yksi koululuokallinen siis. Tästä voidaan siis suoraan laskea, onnistummeko havaitsemaan nämä lapset arjessa? Huomaammeko, tunnistammeko, uskallammeko kysyä suoraan, puutummeko, vaadimmeko heille apua?
Harmillisesti vain erittäin pieni osa kohtaamistani väkivallan uhreista on saanut (psykoterapeuttista) apua traumaattisiin kokemuksiinsa. Nyt onneksi tärkeää työtä Suomessa tehdään traumainformoidun työskentelyn eteen, siihen miten ihmisten traumakokemukset tulisi ottaa huomioon kaikessa ihmissuhdetyössä ja palveluissa.
Varhaisista vahingollisista kokemuksista muodostuu traumoja. Traumat aiheuttavat ihmiselle monenlaisia oireita ja haittaa, joillakin (pienellä osalla) myös alttiutta reagoida vahvasti, jopa väkivaltaisesti, jolloin yhteys voi olla seuraavanlainen (Schulman, 2004):
Traumatisoituneelle pienikin vastoinkäyminen voi olla kuin sietämätön isku, joka tuntuu siltä kuin hänet ja hänen minuus murskattaisiin, olo voi tuntua suorastaan pahemmalta kuin kuolemisen tunne tai odotus .Olo muistuttaa jostakin vanhasta traumaattisesta kokemuksesta, joka ei usein ole edes aktiivisessa muistissa. Tällöin hän pyrkii pääsemään tuosta hirveästä olotilasta pois välittömästi ja tekee (väkivaltaisen) hyökkäyksen. Tilanne kääntyy toisinpäin, uhri onkin avuton, murskattu, nolo, eikä hän itse. Sietämätön tunne “siirretään” toiseen ennenkuin sitä ehditään edes kokea. Toinen siis laitetaan kokemaan ja kärsimään. Kun ammattilainen tai vanhempi sitten yrittää tavoittaa asiaa esim. kysymällä lapsen pahasta olosta, siihen ei saa aina vastakaikua. Lapsi/nuori/aikuinen ei edes välttämättä tunnista omaa kärsimystään, koska se muunnetaan niin nopeasti toiminnaksi ja näin asia on mielessä “hoidettu”. Koulukiusaamisessa saattaa olla kyse tällaisesta tilanteesta. Voidaan jopa nauraen katsoa toisen kärsimystä. Tiivistetysti kyse on siis kyvyttömyydestä kestää ja sietää omia tunnetiloja. (Schulman 2004). Selvää on, että tällainen oman trauman “hoito” ei auta vaan saa aikaan tuhoa myös itsessä. Jokainen uusi väkivaltainen teko myös traumatisoi uhrin lisäksi tekijää.
Usein väkivaltaa käyttäviltä puuttuukin tunnetaitoja niin, että heiltä puuttuu ns. esitunteetkin, he eivät tunnista omia sisäisiä olotilojaan tunteiksi, eivät tunnista olotilojen viestiä, eivät osaa kertoa niistä ja tällöin myöskään tavanomaisten tunnetaitojen oppiminen ei helposti onnistu. Näin voi olla, että he eivät paljon hyödy yleisestä tunnetaitojen opettamisesta esim. luokassa, opetus menee “ohi”, omassa mielessä ei ole asioille tarttumispintaa. Kun lapselle jää pysyvä keinottomuus ja tunteidenhallintakyvyn puute, hän helposti ylireagoi pienissäkin vastoinkäymisissä. Hän turvautuu suoraan toimintaan, väkivaltaan. Usein tarvitaan pitkäaikaista psykoterapiaa, jonka avulla voi saavuttaa riittävän kehitystason ja luopua väkivallasta vaikeiden tunteiden käsittelykeinona.
Jos lapsen luottamus ihmisiin ja toisten hyväntahtoisuuteen on vakavasti vaurioitunut, hänellä ei ole enää syytä kehittää väkivallan hallintaa ja yhteisten normien omaksumista. Tällöin ollaan yksilön ja yhteiskunnan kannalta hyvin vaarallisessa tilanteessa. Millään ei ole väliä. Suorastaan halutaan, että ympäristökin näkee ja kokee sen kivun, mitä itse on saanut osakseen. Tämän olen huomannut itse nuorten kanssa työskennellessäni. Kun väkivaltaa käyttävän nuoren kanssa saa luotua välittävän kiintymyssuhteen, hän saa syyn hillitä väkivaltaisuuttaan ja se myös tapahtuu jo aika nopeasti. Kiintymyksen ja välittämisen tulee olla aitoa. Lapsi tai nuori haluaa käyttäytyä, olla hyvä, JOLLEKIN ihmiselle. Haavat syntyvät ihmissuhteissa ja niissä ne myös paranevat. On tärkeää olla merkityksellinen, että joku välittää, kysyy, juttelee, suhtautuu empaattisesti. Tämä on lyhyt kaava väkivaltaan puuttumiseen ja sen lopettamiseen ja se toimii hyvin usein.
Hankalaa on, että nuoren väkivaltainen käytös saa meidät usein reagoimaan häneen juuri päinvastoin: Rankaiskaa, antakaa selkään, sulkekaa vankilaan jne. ainakin somekeskustelujen perusteella saa tällaisen kuvan. Vaikka eniten he tarvitsevat ja ovat vailla juuri päinvastaista: Välittämistä, kohtaamista, empatiaa, lämpöä. Se ei tarkoita, etteikö silti voi olla tiukka ja suhtautua tekoon tuomitsevasti: väkivallan on loputtava ja minä (me) aioimme huolehtia sen loppumisesta. Ja tietysti seurauksia tulee käyttää myös. Jotta homma ei olisi liian helppoa, on kuitenkin tärkeää muistaa, että väkivalta on vain oire, sen loppuminen ei tarkoita, että homma on nyt hoidettu. Se on vasta alku kaikelle auttamiselle. On tutkittava, mitä on sen käytöksen takana. On etsittävä ja tarjottava apua. On oleellista ymmärtää, että mieli ohjaa meitä koko ajan. Silloinkin kun käyttäydymme erikoisesti, jokin saa meidät toimimaan niin. Mielessä ajatukset, kokemukset, toiveet, halut, tarpeet, traumakokemukset jne kytkeytyvät päälle.
Edellä kuvattu kuvaa väkivaltaisen reagoinnin syntysyitä yksilönkehityksessä. Tärkeäksi koen myös näkökulman, että sosiaalisissa suhteissa erityisesti nuorten kohdalla on kyse myös statuksesta tai sen puutteesta. Tuija Huuki on tutkinut tätä väitöskirjassaan Koulupoikien statustyö väkivallan ja välittämisen valokiilassa(2010). Hän tarkastelee sitä, millaisia väkivallan ja välittämisen ulottuvuuksia poikien vallan tavoitteluun liittyy. Statusta tavoitellaan Huukin mukaan sosiokulttuurisin resurssein, joita ovat fyysis-materiaalisuus, huumori, sosiaaliset suhteet, performanssit, seksuaalisuus, väkivalta ja välittäminen. Se millaisia resursseja on käytössä ja miten niitä käyttää, vaikuttaa arvoasemaan nuorten yhteisössä. Lyhyesti sanottuna, jos jollakin ei ole käytössä uusimpia vaatteita tai muita materiaalisia asioita, upeaa sanallista lahjakkuutta, ulkoista komeutta, urheilusaavutuksia jne. voi ainoaksi “resurssiksi” jäädä voima, väkivalta. Omaa ja ehkä perheenkin kunniaa puolustetaan väkivallalla. Siinä voi ainakin asettua muiden yläpuolelle, luoda pelkoa, varsinkin jos saa mukaan “jengiin” muita. Näin myös yhteiskunnan rakenteet altistavat väkivallan käyttöön.
Myös koston teema on hyvä huomioida väkivallan taustalla. Koston tunne, sen suunnittelu näkyy aivotasolla. Sama aivoalue aktivoituu myös miellyttävien makujen tai rahapalkintojen odotuksen yhteydessä. Tästä kai tulee sanonta “kosto on suloinen”. Toisilta halutaan kunnioitusta. Monille lapsille ja nuorille, joita olen tavannut, jää tunne että asia ei ole kunnolla hoidettu jos toinen ei saa asiasta “rangaistusta”, kostoa eli sitä väkivallan tekoa. Heille ei riitä puhe tai asian jättäminen taakse vaan tarvitaan konkreettinen teko. Useiden kanssa juttelemme siitä, että emme silti voi hallita toisen ajatuksia, hän saattaa silti ajatella sinusta pahaa vaikka oletkin lyönyt nyrkillä hänen suunsa kiinni. Heillä on halu kontrolloida puhetta ja tekoja, mitä heihin kohdistetaan ja se tapahtuu väkivallan avulla. Yllättävän moni kertoo, että väkivaltaa edelsi se, että hänen äitiään, sisaruksiaan, lastaan tms. haukuttiin. Myös Hannu Lauerman havainnot tukevat sitä, että suuri osa väkivaltarikoksista juontaa juurensa riidankatkuisista sutkautuksista: vähättelystä, pomottelusta, homottelusta ja pojittelusta.
Näen, että kuraattoreiden ja psykolgien työ kouluilla on tärkeää työtä väkivaltaiseen käytökseen puuttumisessa ja ehkäisemisessä. Moni nuori motivoituu tuen vastaanottamiseen, kun se tarjotaan lähellä, kouluympäristössä. Minulla on vuosien omakohtainen kokemus työni kautta, että väkivallan kierteitä saadaan loppumaan.
Seuraavassa blogikirjoituksessani käsittelen tarkemmin, kuinka väkivaltaa voidaan ennaltaehkäistä ja miten siihen voidaan puuttua koulussa. Meillä Perhe Go OY:ssä on osaamista väkivalta-asioihin ja tarjoamme myös kouluille konsultaatiota ja koulutusta kuinka luoda kouluun toimiva malli väkivallan ennaltaehkäisyyn ja siihen puuttumiseeen. Itse koen väkivaltaisesti käyttäytyvien lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä kanssa työskentelyn palkitsevaksi ja haasteelliseksi työksi, jota teen mielellään. Vuosien varrella on saatu paljon hyviä kokemuksia väkivaltaisen käytöksen loppumisesta.
Lähteet:
Schulman, Gustav: Väkivalta ja sietämättömien tunteiden kierrätys (Suomen lääkärilehti 3/2004
Mattila Leea, Rantala JAnna, Mitä ihmettä? Opi ymmärtämään lapsesi mieltä.
Huuki Tuija. Koulupoikien statustyö väkivallan ja välittämisen valokiilassa. Oulun yliopisto 2010.
Lauerma, Hannu. Psykiatrin päänavaus. 2020.
Joelsson Petteri, Aulikki Ahlgren-Rimpiläinen.The Journal of Forensic Psychiatry & Psychology. 2021.